Piirteitä mielisairaanhoidon historiasta
Otteita Lyyli Kinnusen kirjasta "Mielisairaanhoito" vuodelta 1950.
Ihmisten käsitys mielisairaudesta liittyi muinaisina aikoina läheisesti heidän uskonnollisiin käsityksiinsä, joiden mukaan niin hyvät kuin pahatkin henget saattoivat asettua ihmiseen. Sairastunut ihminen oli siis joutunut henkien valtaan; kansan uskomuksista riippui, kuinka häneen suhtauduttiin.
Luonnonkansojen keskuudessa sairaanhoito oli pappien ja poppamiesten käsissä. Kreikassa pidettiin sairaita temppelipalveluksessa oraakkeleina ja selvänäkijöinä; varsinkin hysteerikot ja epileptikot olivat tähän tarkoitukseen sopivia. Papeilla oli heihin suuri vaikutusvalta, ja tätä hyväkseen käyttäen he vahvistivat omaa valtaansa kansan keskuudessa. Vastasairastuneita otettiin myös temppeleihin ja heitä koetettiin parantaa rukouksien ja musiikin avulla.
Antiikin huomattavin lääkäri oli Hippokrates (v. 460 – 372 e.Kr.), jota pidetään ”lääketieteen isänä” ja samalla lääkärisäädyn perustajana. Hä sai myöskin muuttumaan käsityksen mielisairaudesta. Hänen oppinsa, että ”mielipuoli on sairas”, sai kannatusta laajoissa piireissä. Hänen hoitomuotonsa olivat osittain samantapaisia kuin nykyisetkin: työskentely, ruokajärjestys, kylvyt, hieronta, voimistelu, musiikki ja vaihteleva ajanviete. Yleisiä hoitoloita ei silloin vielä ollut.
Keskiaika oli monessa suhteessa taantumuksen aikaa. Myöskin lääketieteen ja psykologian alalla saavutetut opit ja tiedot unohtuivat. Maagis-demoninen käsityskanta tuli mielitauteihin nähden jälleen vallitsevaksi, nyt kristillisessä muodossa; katsottiin, että mielisairas oli liitossa paholaisen kanssa tai hän oli saanut taudin syntiensä takia Jumalan määräämänä rangaistuksena.
Lisäksi syntyivät 13:nnella vuosisadalla ns. noitavainot, jotka sielullisen kulkutaudin tavoin levisivät ympäri Eurooppaa vaatien uhrikseen lukemattomia ihmishenkiä ja jatkuivat 1600-luvun loppupuolelle asti. On ymmärrettävää, että varsinkin mielisairaat ja sairasmieliset joutuivat helposti noituudesta syytetyiksi; omituisuuksiensa vuoksi he herättivät yleistä huomiota ja epäluuloa. Tutkimustilaisuuksissa käytettiin kidutusta ja viekkautta, vain ihme saattoi pelastaa syytetyn polttoroviolta.
Ensimmäisiä varsinaisia mielisairaiden säilytyspaikkoja olivat ns. ”hullunarkut”. Keskiajan loppupuolella rakennettin suurempia ”hullujen säiliöitä” kaupunkien ulkopuolelle. Näistä ovat tunnetuimmat Nürbergin ”Narrenhus” vuodelta 1460, Hampurin ”Cista stolidorium” sekä Wienin ”Narrenturm”. Tällaisten, yksinomaan mielisairaita varten tarkoitettujen ”laitosten” luku lisääntyi hyvin hitaasti, niinpä niitä vielä 1700-luvulla oli koko Euroopassa yhteensä vain parikymmentä.
Uskonpuhdistuksen aikoina ruvettiin sijoittamaan mielisairaita spitaalihoitoloihin, köyhäintaloihin ja ns. pyhänhengenhuoneisiin sekä myöskin vanhoihin linnoihin ja tyhjiksi jääneisiin luostareihin, joissa samalla säilytettiin irtolaisia, ruttoa ja sukupuolitauteja sairastavia yms. Kaikissa näissä laitoksissa pidettiin levottomat potilaat raskaissa kahleissa tai häkkeihin ja koppeihin suljettuina ja heidät pakotettiin tottelemaan ruoskan avulla.
Joitakin yrityksiä mielitautien tutkimiseksi sentään tehtiin. Huomattavin näistä tutkijoista oli Saksassa 1500-luvulla elänyt Theophrastus Paracelsus v. Hohenheim. Hän ei kuitenkaan päässyt kokonaan vapautumaan aikansa taikauskoisista käsityksistä, ja hänen hoitokeinonsa olivat sen mukaisia: paastoja, rukouksia ja manauksia, joissakin tapauksissa kirurgisia toimenpiteitä ja kylmävesikäsittelyä yms.
Vasta 1700 – 1800-luvun vaihteessa alkoi esiintyä lääkäreitä, jotka ottivat mielitautien tutkimisen ja sairaanhoidon kehittämisen elämäntehtäväkseen. Heistä on ennen kaikkea mainittava Chiarugi Italiassa, William Tuke Englannissa ja Philippe Pinel Ranskassa. He olivat kaikki omien havaintojensa nojalla tulleet vakuuttuneiksi siitä, että siihenastinen hoitotapa teki potilaiden parantumesen mahdottomaksi ja pikemminkin vain pahensi heidän tilaansa. Heidän johtamissaan laitoksissa potilaat vapautettiin kahleista ja tuotiin pimeistä selleistä päivänvaloon, eri sukupuolta olevat sijoitettiin erilleen, ruumiillinen rangaistus kiellettiin ja pakkokeinoja ruvettiin korvaamaan työllä ja askartelulla sekä pantiin pääpaino inhimilliselle kohtelulle.
Huomattavan sysäyksen kehitykselle antoi englantilainen lääkäri John Conolly, joka sai voimakkaalla propagandalla mielisairaiden hoidon ilman pakkokeinoja (non restraint -järjestelmän) yleisemmäksi Englannissa ja julkaisuillaan vaikutti myös olojen kehittymiseen Saksassa. Potilaiden rauhoittamiseksi ilman pakkokeinoja heidän oleskelunsa oli järjestettävä miellyttäväksi, pidettävä hyvää huolta heidän tarpeistaan, kohdeltava heitä ystävällisesti, rakkaudella ja yksilöllisesti sekä järjestettävä heille sopivaa askartelua ja virkistystä. Tällöin voitiin huomata, etteivät mielisairaat olleet läheskään niin vaarallisia, kuin miltä he aikaisemmin olivat näyttäneet, ja että suurin osa heidän ikävistä ominaisuuksistaan oli suoranainen seuraus siihenastisista hoitotavoista.
Näitä positiivisia uudistuksia ei kuitenkaan voitu toteuttaa ilman hyvää ja koulutettua henkilökuntaa. Vaikka siis uusista periaatteista alettiin olla yleisesti selvillä, kesti niiden käytäntöönottaminen vielä vuosikymmeniä. Uuden henkilökunnan kouluttaminen ja uusien sairaaloiden rakentaminen vaati aikansa. Esim. Saksassa tämä ”non restraint”-ohjelma tuli tunnustetuksi vasta 1880-luvulla, mutta sen jälkeen ovat uudet hoitomuodot menestyneet ja kehittyneet siellä parhaiten.
Näihin aikoihin keksittiin pitkien, lämpimien kylpyjen rauhoittava vaikutus. Tämä tapahtui Heidelbergin yliopiston psykiatrisella klinikalla. Sen jälkeen järjestettiin jokaiseen mielisairaalaan suuria kylpyhuoneita varsinkin levottomien osastojen yhteyteen ja kylpyhoito oli seuraavien vuosikymmenien aikana kaikkein tärkeimpiä hoitomuotoja.
Koppihoidon ja eristämisen vahingolliset vaikutukset potilaiden terveydentilaan tulivat myös todetuiksi, mikä synnytti sekä sen vastustamista että uudistuksia. Varsinkin saksalainen tohtori Neisser vuoden 1890 seuduilla korosti vuodehoidon rauhoittavaa vaikutusta ja vaati levottomia potilaita pidettäväksi makuulla suurissa yhteisissä makuusaleissa. Vuodelepo ja pitkät kylvyt tulivatkin sitten vuosisadan vaihteessa määrääviksi koko mielisairaanhoidolle ja sairaaloiden rakentamiselle.
Neisserin alkuperäisenä tarkoituksena oli käyttää vuodehoitoa vain muutaman viikon aikana akuuteissa tapauksissa ja tilapäisesti levottomuustilojen torjumiseen. Mutta kuten kaikkia hyviä periaatteita liioittelemalla joudutaan heti harhateille, tuli vuodehoidostakin pian pääasiallinen hoitomenetelmä, joka aiheutti kaikkien muiden hoitotoimenpiteiden laiminlyömisen ja tuomitsi levottomat potilaat usein kuukausiksi ja vuosiksi makaamaan toimettomina valvontasaleissa.
Edellämainituista huolimatta olivat kuitenkin muutamat laitokset alun perin alkaneet soveltaa askartelu- ja työterapiaa hoitona, kuten oli ollutkin käytännöllisen psykiatrian uudistajien tarkoituksena aina Pinelistä lähtien. Tällaisista laitoksista on ennen kaikkia mainittava kuuluisa Alt-Scherbitz Saksassa, joka varsinkin tri Paetzin johdolla kehittyi mitä mielenkiintoisimmaksi aktiivisen hoidon mallilaitokseksi.
Liioiteltu vuodehoito kehitti vähitellen yhä voimakkaampaa vastustusta ja pyrittiin kehittämään alkuperäistä ”non restraint”-ohjelmaa, ennen kaikkea aktiivisempaa työskentelyä, jonka hoitomuodon merkityksen saksalainen tohtori Herman Simon vasta meidän aikanamme on vakuuttavasti todistanut. Lukuisia uusia, erinomaisesti järjestettyjä ja hyvin hallittuja sairaaloita syntyi. Niitä eivät enää ympäröi muurit, niissä on arvo-osastoja, työsiirtoloita, käsityösaleja ja ammattityöhuoneita, niissä harjoitetaan maanviljelystä ja puutarhanhoitoa, ja useissa paikoin on järjestetty myöskin perhehoitoa. Näin on vähitellen päästy nykyisiin hoitomenetelmiin.
Paitsi suljettuja laitoksia, on perustettu lepokoteja ja hoitoloita rajatapauksia ja lievempiä hermoston sairauksia potevia varten, samoin hoitoloita kaatumatautisille, alkoholisteille ja vajaamielisille. Useimmissa kaupungeissa ja suurissa sairaaloissa on omat psykiatriset poliklinikkansa ja huoltotoimistonsa. Sosiaalista huolto- ja ehkäisytoimintaa on kehitetty. Kaikkiin Euroopan maihin on myös perustettu yhdistyksiä, joiden tarkoituksena on auttaa mielisairaita.
Lyyli Kinnunen: Mielisairaanhoito. WSOY , Porvoo 1950.